- Päivällä nukkuminen ja yöllä huutaminen ja juokseminen. Eikä mikä tahansa juokseminen. kissani ovat pitkään hiotusti täydellistäneet tarkkaansuunnitellun pahuuden armeijan herättämistaktiikan, jossa hiivitään sängynreunalle, juostaan ulvovasti huutaen ihmisen päältä ja sitten vielä ponnistetaan ristiselän kautta uuteen tömähtävään loikkaan, joka kuuluu alakerrankin naapureille.
- Karvanlähtö. Te teette sen tahallaan. Tiedän. TIEDÄN. Ei ole minkään maailman todennäköisyyksien piirissä, että musta puuvilla vetää teitä puoleensa, mutta vaaleat kankaat saavat olla ihan rauhassa. Paitsi kun oksettaa.
- Asioiden tuhoaminen ja sitten heti perään söpöltä näyttäminen. Selittänee itse itsensä.
- Keskinäinen lättyynvetäminen. Mahtavaa toverillisuutta, kun ensin nukuttu vierekkäin sekä päällekkäin ja yhtäkkiä toinen vain päättää purra nukkuvaa kaveria niskaan tai vetää vaan muuten käpälällä vastapalloon. Saa kyseenalaistamaan, onko maailmassa enää mitään hyvää jäljellä.
- Huomionhakuisuus väärään aikaan. Kas, onpas tässä murhaelokuvassa paljon kissanperää. Rakas lemmikki kun kiipeää leffan jännittävimmässä veriroiskekohdassa keskelle kohtausta, eikä suostu siirtymään. Noin 10 vuoden kissanomistajakokemuksella olen huomannut, että elämässäni ylipäätään on aika paljon odotettua enemmän kissanperää.
karhunpalvelusneito 